Matkaraportti

Enpäs päässyt/ehtinyt reissun aikana sitten päivittämään blogia ja päätin kirjoittaa jonkinlaisen matkapäiväkirjan. Reissu päättyi noin kuukausi sitten, mutta kirjoitetaan mitä mieleen tien päältä jäi.

Lähdimme jatkamaan matkaa sunnuntai- aamuna Riiasta kohti Liettuaa. Itselleni päivä osoittautui varsin tuskalliseksi: Aurinko paistoi lämpimästi, jalat tuntuivat voimattomilta ja vastatuuli puhalsi aukeilta pelloilta eikä vauhti meinannut millään nousta edes 20 kilometriin tunnissa. Mietin, josko ottaisin junan alle ja ajaisin vaikka Kaunasiin, jossa voisin lepäillä päivän tai pari ja odotella Jaria. Varsin masentavalta tilanne tuntui myös siksi, että olimme juuri pitäneet lepopäivän. Montako päivää sitten tarvitsisin saadakseni jalat taas normaaliin kuntoon? Pysähdyimme Latvian puolella Bauskan (noin 60km Riiasta) kaupungissa katsastaaksemme junien tai bussien aikatauluja, mutta turisti-info oli kiinni, enkä jaksanut alkaa sen tarkemmin selvittelemään aikatauluja, sillä olimmehan kohta jo Liettuassa ja kansainvälinen liikenne tuntuu monesti olevan hintavampaa kuin maan sisäinen siirtyminen. Sitä paitsi esimerkiksi Kaunasistakin pääsisi varmaankin helposti Puolan puolelle, mikäli sinne Kaunasiin asti jaksaisi polkea. Pikkuhiljaa kuitenkin jalkoihini alkoi tulla voimaa jostain ihme syystä ja taisipa tuulikin vähän kääntyä. Liettuan puolella polkeminen alkoi taas tuntua mukavalta ja ajoimme pimeänkoittoon asti, jolloin löysimme huoltoaseman pihalta telttapaikan. 132km saimme lopulta mittariin – en olisi aamupäivällä kyllä uskonut. Kruunu illalle oli vielä huoltoasemalta löytynyt retkikeitin, jonka ostimme yhden kaasusäiliön kera mukaan.

Matka jatkui jälleen seuraavana aamuna, ja laskimme, että jos polkaisemme samanlaisen päiväetapin kuin eilen, olemme illalla Kaunasissa. Jossain vaiheessa päivää meille paljastui, että Via Baltica kiertää Liettuan puolella kaikki kaupungit ja lähes kaikki kylätkin. Tämä vaikeuttaa hieman ruoan ostamista, mutta jonkun pikkukaupan aina silloin tällöin löysimme ja saimme siten ostettua pakolliset tarpeet. Tulee muuten melko turhautunut olo, kun pitäisi päästä ostoksille ja tien reunalla on kyltti, joka ilmoittaa seuraavaan kaupunkiin olevan 8km matkaa. Kuitenkin muutaman sadan metrin päässä on liittymä, joka paljastaa kaupunkiin johtavan tien kääntyvän oikealla ja Via Baltica jatkuukin vasemmalle. Parikymmentä kilometriä ennen Kaunasia alkoi kaduttaa, kun emme olleet mitään karttaa hommanneet ja löysimme itsemme Klaipeda-Vilna -moottoritien reunalta. Ei siinä sitten auttanut, kuin polkea moottoritien reunaa loppumatka ja hyvinhän siinä toki oli tilaakin. Virkavaltaakaan ei näkynyt, joten arvoitukseksi jäi, miten he olisivat moottoritiellä pyöräilyyn suhtautuneet. Saavuimme lopulta Kaunasiin illan hämärtyessä ja leirintäaluetta ei lähettyvillä saamiemme tietojen perusteella ollut, joten huoltoaseman rekkaparkin viereen taas telttaa pystyttämään. Kysymme aina huoltoaseman henkilökunnalta lupaa teltan pystyttämiseen ja nyt he vaativat ensimmäistä kertaa maksua. Maksoimme heille pyytämänsä 10 litiä, kuittia emme saaneet. Kokkailimme tonnikalapastat iltapalaksi uudella retkikeittimellämme seuranamme uskomaton määrä vihaisia sääskiä. Huolimatta siitä, että olen lähes koko ikäni Lapissa asunut, en muista milloin sääsket olisivat noin paljon häirinneet. Puhumattakaan kivikylässä kasvaneesta matkakumppanistani. Telttaan asti itikat eivät kuitenkaan tulleet ja yön saimme nukuttua hyvin.

Aamulla oli miellyttävä nukkua, kun aurinko ei ensimmäistä kertaa paahtanutkaan kuumana heti aamukahdeksasta lähtien, vaikkakin päivän mittaan lämpötila kuitenkin nousi sinne normaaliin kolmeenkymppiin. Ennen Puolan rajan ylittämistä ostimme Puolan ja Slovakian kartat, jotta voisimme suunnitella hieman reittiämme. Noin 110km ajon jälkeen saavuimme ensimmäiseen kylään Puolan puolella ja tiedustelimme, josko lähistöltä löytyisi leirintäalue. Paikallinen nuori nainen osasi englanniksi kertoa, että löydämme etsimämme muutaman kilometrin päästä päätieltä. Ajoimme neidin ohjeiden mukaan ja kunnes tulimme pieneen kylään, jossa näimme teltan kuvan ja puolalaista tekstiä. Paikka vaikutti varsin hilpeältä, sillä siinä oli omakotitalon lisäksi kauppa ja terassi. Seisoimme hölmön näköisenä pyöriemme kanssa olutterassin vieressä, kunnes talon emäntä tuli luoksemme kysyen ”kempink?” ”ain moment”. Kohta hän palasi ja opasti meidät puolaa puhuen talon pienelle takapihalle. Rouva ymmärsi kyllä venäjää, joskaan ei itse sitä osannut/suostunut puhumaan. Hän näytti, mihin kohtaan nurmikkoa voimme telttamme pystyttää. Itse ehdotimme nurmikon tasaisinta kohtaa, mutta sepäs ei sopinutkaan, sillä siinä oli perheen autopaikka. Jätimme tavaramme takapihalle ja painelimme uimaan emännän neuvomalle läheiselle rannalle. Ranta oli kuitenkin harmiksemme suljettu jo siihen aikaan illasta, mikä oli sinänsä sääli, kun suihkuakaan ei ollut ”leirintäalueellamme” tarjolla, ja viimeksi olimme päässeet peseytymään Riiassa muutama päivä takaperin. Palasimme sitten likaisina tukikohtaamme ja hörppäilimme olutta kyläläisten kanssa, kunnes terassi sulki hanansa.

Nukuimme reissussa ensimmäistä kertaa teltassa ilman, että äänimaailma olisi muodostunut ainoastaan heinäsirkoista ja ohi ajavista rekoista. En tiedä, onko sitten parempi herätä keskellä yötä naapurin koiran mielipuoliseen räksytykseen. Koira kuitenkin haukkui äänensä käheäksi ja unet pääsivät jatkumaan. Auringon noustessa tietenkin joka puolelta alkaa kuulua kukkojen kiekumista ja pikkuhiljaa myös ihan vieressä aidan takana majaansa pitävien lehmien ammumista. Nukuimme rauhassa myöhään ja uimassa käytyämme tien toisella puolella olevassa kirkossa alkoikin kohta jumalanpalvelus, jolloin kirkon kellot ja papin puheet toivat edelleen uuden ulottuvuuden aitoutta uhkuvaan äänimaailmaan. Kylän rohkeimmat isännät olivat tietenkin jo kirkon aikana terassillamme oluella ja jumalanpalveluksen loputtua Otila kävi kaupassamme ja sai todistaa, kuinka vodkapullot alkoivat hävitä hyllyltä janoisten kyläläisten toimesta. Lopulta lähdimme kuitenkin tästä sympaattisesta paikasta ja poljimme noin 80km matkan Augustowiin, josta löysimme yöpymispaikan leirintäalueelta. Viimeistään Augustowissa päätimme lopullisesti, että reittimme kohti Slovakiaa kulkee itäisen Puolan läpi Bialystokin, Lublinin ja Rzeszowin kautta. Tuumailimme, että tämä väylä lienee liikenteeltä hiljaisempi sekä ehkäpä muutenkin mielenkiintoisempi kuin perinteinen Varsovan ja Krakovan kautta kulkeva. Myöskään vuoristo ei nouse idempänä yhtä korkealle kuin Zakopanen tai Banska Bystrican lähettyvillä.

Augustowista suuntasimme Jamikset seuraavana päivänä suurempaan kaupunkiin Bialystokiin tavoitteenamme lyötää jälleen leirintäalue. Ehkäpä nuo muutamat päivät ilman suihkua saivat lopullisesti ymmärtämään, että peseytyminen vähintään joka toinen päivä olisi erittäin suotavaa. Kävin Tescossa ruokaostoksilla ja Jarin tehtävänä oli selvittää leirintäalueen koordinaatit. Lopulta kaupan pihalla olikin ollu kokonainen komitea pohtimassa tätä visaista kysymystä, ja tultiin siihen lopputulokseen, että Wasilkowin kylässä, muutaman kilometrin päässä kaupungin pohjoispuolella on hotelli, jonka pihalla on leirintäalue. Suuntahan on meidän kannalta juuri väärä, kun etelään päin olemme menossa. Wasilkowiin päin kuitenkin lähdimme, ja lopulta hotelli löytyi ja varattuamme telttapaikan havaitsimme ulkona olevan jopa enemmän sääskiä kuin Kaunasissa. Täten pystytimme nopeasti teltan, kävimme suihkussa ja menimme hotellin baariin istuskelemaan. Hotellin aulassa oli myös netti, josta mm lähetimme kuvia Ilta-Sanomiin. Kamerahan jäi hetkeksi vahtimatta ja joku sen siitä sitten korjasi parempaan talteen. Itse menin väsyneenä ehkä ennen puoltayötä nukkumaan mutta Otila viihtyi non-stop –baarissa hieman paremmin ja aamulla tuumailimme, että lienee aika viettää ensimmäinen päivä reissulla istahtamatta pyörän satulalle.

Lepopäivänä liikkumisemme tapahtui lähinnä hotellin baaritiskin, internetin, terassin ja vessan välillä. Pääsimme lauantaina kuitenkin liikkeelle ja tämä olikin reissumme ensimmäinen ja viimeinen päivä, jolloin minä ajoin pirteänä ja Otila puuskutti perässä. Kilometrejä oli takana ehkä kuutisenkymmentä kun pysähdyimme Bielsk Podlaskin pikkukaupunkiin ruokaostoksille. Pidimme evästaukoa puistonpenkillä ja laskeskelimme, että ehdimme ehkä 20-30km vielä polkea ennen kuin pimeä tulee. Kuitenkin eväitä syödessämme joka vanha parrakas mies tuli tarjoamaan meille jotain lappuja. Ne paljastuivat paikallisen kirkon turisteille tarkoitetuiksi mainoksiksi, joissa oli kuitenkin kaupungin kartta. Selvitimme siitä Lublinia päin johtavan tien, kun yhtäkkiä bongasimme kartalta myös leirintäalueen, jollaista ei kartastamme löytynyt ennen Lublinia, jonne matkaa olisi vielä vajaa pari sataa kilometriä. Päätimme siten etsiä tämän leirintäalueen ja jäädä kaupunkiin yöksi. Etsimme kartalla olevan paikan, joka oli keskellä urheilukenttää, eikä siinä mitään leirintäaluetta näkynyt, ainoastaan jotain mökkejä. Menimme kysymään leirintäaluetta viereisestä ”hotellista”, josta luultavasti varattiin myöskin nämä ränsistyneet mökit.. Lopulta saimme selvitettyä respan rouvalle haluavamme todellakin nukkua ulkona teltassa ja hän oli tästä varsin yllättynyt, eikä pyytänyt mitään maksuakaan. Lisäksi saimme käyttää hotellin suihkua ja vessaa. Mainittakoon tästä päivästä vielä, että olipa myöskin ainoa lajiaan, jolloin kumpikaan meistä ei ottanut yhtäkään olutta.

Nyt ollaan siis sunnuntaissa 19.8. kun matka jatkui tuttuun tapaan etelään pain. Nyt kilometrejä tulikin mittariin vajaa 140, ennen kuin löysimme pimeän saavuttua yöpaikan Radzyn Podlaskin kylän edustalta Orlen-huoltoaseman takapihalta. Joku tietäväinen voisi valaista, mitä tama Podlaski oikein tarkoittaa, kun näitä Podlaskeja tuntui olevan useampiakin tällä seudulla Puolaa. Maanantaina tavoitteenamme oli lähteä ajoissa liikkeelle, jotta saan ostettua uuden kameran Lublinista. Onnistuimme tässä, ja olimme Lublinissa jo kahden maissa iltapäivällä ja matkaakin oli tullut taitettua jo reilu 70km tähän aikaan päivästä. Uusi kamera löytyi sopivasti jo ensimmäisestä kaupungin edustalla sijaitsevasta ostoskeskuksesta ja samasta paikasta saimme ostettua myös kaasusäiliön retkikeittimeen. Lublin vaikutti oikeastaan melko viihtyisältä ja eloisalta paikalta. Positiivisiin mielikuviin vaikutti toki myös turisti-info, jossa osasivat neuvoa meidät läheiselle leirintäalueelle. Lisäksi sain ostettua uudet pyöräilyhanskat Latviassa hukkaamieni tilalle. Leirintäaluekin löytyi suht helposti ja sijaitsi vielä Lublinin eteläpuolella, eli melkein reittimme varrella.

Ensimmäistä kertaa jouduimme tiistai-aamuna polkemaan kaatosateessa, mutta sade ei kauaa kestänyt ja matka jatkui kohti Rzeszowia. Illan tullen löysimme jälleen rekkaparkilla varustetun huoltoaseman, jossa oli iloksemme tarjolla suihku pientä maksua vastaan. Aluksi huoltoaseman henkilökunta yritti ohjata meitä samassa komplekissa sijaitsevaan motelliin nukkumaan, mutta lopulta saimme kuitenkin pystyttää teltan viereiselle pellolle huoltoaseman viereen. Tästä jatkoimme seuraavana päivänä Rzeszowin läpi, kunnes pyhdyimme yöpymään noin 30km päähän Slovakian rajasta jälleen suihkulla varustetun huoltoaseman pihalle. Rakennuksessa oli myös televisiolla varustettu ravintola, ja toiveissamme oli tietenkin Suomi-Kazakstan –pelin näkeminen, mutta eipä saatu näkyviin mitään Suomen lohkon peleistä. Saimme kuitenkin kotomaasta raporttia Suomen voitosta sekä Serbian ja Portugalin pupeltamisesta ja tätä piti luonnollisesti juhlistaa muutamalla oluella. Söimme myös shashlikit ravintolassa ja aloin olla jo puolen yön jälkeen valmis nukkumaan. Kuitenkin huoltoaseman terassilla iltaa viettänyt puolalaiskaksikko kuitsui meidät seuraansa oluelle ja eihän tarjouksesta voinut kieltäytyä. Sanaakaan englantia he eivät puhuneet, eikä venäjäkään heiltä taittunut, mutta yhtäkkiä kello olikin jo neljä ja oli aika painua nukkumaan. Telttaa emme jaksaneet enää pystyttää, joten luotimme, ettei tule sadetta ja nukuimme pihan katukivetyksellä makuupusseissa retkipatjat alustoinamme.

Aamulla heräilimme yhdeksän jälkeen armottomaan auringon paahteeseen, vaikka uni olisi todellakin maistunut, ja päätäkin vähän kivisti. Lähtömme taisi lopulta venyä puoleen päivään aamupalan ja yleisen tuskailun päätteeksi. Alkumatkasta eteneminen oli melko tahmeaa vastatuulessa mäkisessä maastossa. Slovakiaan päästyämme ajoimme pitkän matkaa enemmän tai vähemmän alamäkeä Svidnikin kaupunkiin. Periaatteessa uusi maa on aina eräänlainen piristysruiske, joskin hieman harmitti, sillä olimmehan oppineet jo puolan kielen alkeetkin. Slovakian puolella huomasi kyllä eron Puolaan, varsinkin Etelä-Puolan pikkukylät vaikuttivat huomattavasti vauraammilta verrattuna Slovakian vastaaviin. Toki hintatasokin oli halvempi. Muutenkin Slovakiassa näkyi selvästi köyhyys eikä huoltoasemiakaan enää kovin tiheässä näkynyt. Myöskään leirintäaluetta ei karttaamme oltu reittimme varrelle merkitty, joten päätimme taas polkea pimeän tuloon asti ja majoittautua tien varteen. Täysin ilman kommelluksia ei tämäkään ilta sujunut johtuen puhjenneesta takakumistani. Lopputuloksena sain taluttaa pyörääni muutaman kilometrin pimeän jo tultua, kun Otila kävi edellä katsomassa, josko sieltä löytyisi hyvää telttapaikkaa. Päädyimme lopulta majoittumaan jonkinlaisen ravintolan pihalle, joskin teltan jätimme jälleen pystyttämättä. Ennen kuin kävimme nukkumaan, ravintolan pihaan meistä vähän matkan päähän hurautti auto, joka pysähtyi ja sammutti valonsa. Autossa ei minkäännäköistä liikettä näkynyt, eikä kukaan sieltä käynyt ulkona, joten alkoipa hieman mietityttää, miksi auto tähän päätti pysähtyä. Tällöin tuumailimme, että vilkkaan 24h auki olevan huoltoaseman pihalla yöpymisessä on toki puolensa verrattuna tälläiseen keskellä-ei-mitään sijaitsevaan paikkaan, jossa muita ihmisiä ei ole mailla halmeilla. Autopa kuitenkin hävisi siitä yön aikana ja aamulla kaikki tavaramme olivat yhä tallessa, joten eipä siinä sen kummempaa.

Perjantaina poljimme enemmän tai vähemmän mäkisessä maastossa Kosiceen, jossa päätimme pitää yhden vapaapäivän ja käydä katsomassa kaupungin futisjoukkueen liigapelin. Peli olikin mielenkiintoista katsottavaa, kotijoukkue voitti 3-0 ja Kosicen fanien pyrotifo sytytti katsomon muovipenkitkin palamaan. Kosicessa vierähtikin pari päivää suunniteltua pidempään pienten pyöränsäätöoperaatioiden ja oluen kippaamisen takia. Tiistaina matkamme taas jatkui. Emme polkeneet Kosicesta suoraan Unkariin, vaan reittimme kulki Slovakian puolella Unkarin rajan tuntumassa, koska paikalliset Kosicessa maille tätä reittiä suosittelivat muunmuassa matkan varrella sijaitsevien vesiputousten takia. Vesiputoukset olivat kuitenkin pieni pettymys, todennäköisesti keväällä tai sadepäivien jälkeen olisivat olleet enemmän voimissaan. Vietimme vielä yhden yön Slovakiassa leirintäalueella, ennen kuin pääsimme Unkarin puolelle.

Unkarissa poljimme vaihtelevassa säässä ja yhä mäkisessä maastossa kolmessa päivässä Budapestiin, eli sukulaiskansamme pääkaupunkiin saavuimme noin klo18 perjantaina 31.8 – siis seitsemän päivää ennen suunniteltua saapumista päämääräämme Belgradiin. Pysähdyimme kaupungin laitamille nettikahvilaan ja päätimme etsiä leirintäalueen. Tässä vaiheessa kaikki näytti vielä hyvältä. Leirintäalue ei kuitenkaan löytynyt yhtä helposti kuin oletimme. Sitten kun tämä "Universum" vihdoin löytyi paikallisten sekä kyltin opastamana, ilmoitti respan saksaa puhuva herrasmies, että viimeiset kaksi vuotta he ovat toimineet pelkkänä hotellina ”Bitte, weiter fahren”. Hän osasi kuitenkin neuvoa, että noin 5km päässä pitäisi olla leirintäalue. Luonnollisesti katuvalot loppuivat tässä vaiheessa ja kuun valossa saimme polkea eteenpäin. Kun taas löysimme tämän Akvaparkin, joka nähtävästi toimi myös leirintäalueena, oli kello yli puolen yön ja siellä oli ollut portit kiinni jo klo19 lähtien. Aidassa oli joku puhelinnumero, johon yritimme soittaa, mutta siellä ei tietenkään kukaan vastannut. Tässä vaiheessa vitutus oli niin suuri, että päätimme levittää retkipatjat ja makuupussit akvaparkin pihalle ja katsoa aamulla annamme Budapestille enää toista mahdollisuutta vai poljemmeko Serbian Novi Sadiin joumaan olutta loppuajaksi.

Lopulta päätimme kuitenkin jäädä Budapestiin ja etsiä kolmannen karttaamme merkityn leirintäalueen. Tämänkin löytäminen osoittautui liian haastavaksi ja perjantai-iltana nettikahvilasta lähdettyämme noin vuorokauden ja sadan kilometrin seikkailujen jälkeen Budapestin ympäristössä löysimme itsellemme majapaikan keskustan hostellista. Budapestin kulttuuritarjontaan oli tarkoitus tutustua paikallisen liigapelin merkeissä Kispestin kaupunginosan Honvedin matsissa sunnuntaina ja maanantaina suunnittelimme lähtevämme kohtui Serbiaa pysähtyen matkan varrella Novi Sadissa. Kilometrejä Budapestistä Belgradiin on noin 400. Budapestissä kävi ns. kosicet ja olimme lähtövalmiita keskiviikkoaamuna noin klo11. Plussana mainittakoon, että ehdimme myös käydä Budapestissä siten myös tarkastamassa toisen paikallisen futissuuruuden MTK:n pelin. Oikeastaan olimme tiistaina jopa kiivenneet pyörien selkään, mutta takavanteeni oli vääntynyt niin kieroksi ettei polkemisesta tullut mitään. Siinäpä sekin päivä sitten vierähti etsiessämme pyöräkauppaa ja -korjaamoa.

Keskiviikkona faktat oli tunnustettava: Matkaa siis jäljellä noin 400km ja aikaa kolme päivää. Lisäksi Baltian ja Puolan helteet olivat muisto vain tässä kylmyydessä ja tihkusateessa. Ei auttanut, kuin lähteä matkaan. Alkutaipaleella selvisi pian muunmuassa se, ettei ”vedenpitävä” takkini olekaan vedenpitävä. Lisäksi minun pyörälaukkujeni kiinnitystä ja Otilan tarakkaa saatiin taas korjata nippusiteillä. Keskiviikkona etenimme loppujen lopuksi noin 100km, ennen kuin löysimme motellin tyylisen Zimmer Frein pienestä kylästä. Mieltä ei kuitenkaan ylentänyt, kun karttaa tutkiessamme huomasimme, että olimme polkeneet epähuomiossa polkeneet viimeiset 20km väärään suuntaan. Jäljellä siis reilu 300km ja kaksi päivää, joten ei auttanut, kuin laittaa herätyskello soimaan viideltä aamulla.

Torstaiaamuna olo oli kieltämättä melko lohduton. Ilma ei ollut yhtään parempi ja tuntuu myös varsin ikävältä laittaa eiliset märät ja hikiset vaatteet päälle. Ne kun eivät todellakaan ehtineet kuivua yön aikana ja pyykinpesustakaan ei paljon iloa ole, kun vaatteita ei saa missään vaiheessa kuivaksi. Tässä vaiheessa tuli itselläni mieleen, josko ajaisi Serbian puolelle Suboticaan ja hyppäisi siellä bussiin tai junaan. Ilmaisin ajatukseni myös Otilalle, jonka isällisen rohkaisun jälkeen asiasta ei enää keskusteltu. Liikkeelle pääsimme ennen seitsemää tuhdin aamupalan jälkeen ja poljimme vaihtelevassa sadekelissä kohti Serbiaa. Serbian puolella sade kuitenkin iloksemme pikkuhiljaa loppui ja saatoimmepa välillä nähdä jopa vilauksen auringosta. Ohitse ajavat autot olivat Serbian puolella selvästi innokkaampia kahdesta pyöräilijästä kuin muualla. Äänitorvea soitettiin ja peukkua näytettiin ikkunasta. En tiedä ymmärsivätkö meidän tulevan peliä varten, pienet Suomen lipulla varustet tarrat meillä kuitenkin pyörissämme oli kiinnitettynä. Pimeän tullen aloimme kyttäämään jonkinlaista hotellia tai motellia, telttayöpyminen kun ei edelleenkään tullut kysymykseenkään märissä kamppeissa. Aloimme sitten pienessä kylässä kysellä, josko lähettyviltä löytyisi majapaikkaa. Jälleen saimme ohjeita eri suuntiin eri etäisyyksien päähän, ja päätimme jatkaa eteenpäin kuunvalossa. Maantien vieressä kulki yllättäen myös pyörätie, joka oli jopa osittain valaistu. Niinhän siinä tietenkin kävi, että alamäen päätteeksi tie ei ollut valaistu ja asfaltin korvasi muta. Edellä ajanut Otila pysähtyi kuin seinään itse tulin tietenkin perään ja kaaduin kyljelleni, kun en saanut kenkiäni lukkopolkimista enää irti. Matka jatkui tästä vielä pari kilometriä ja löysimme motellin, joka oli edellisestä kylästä joidenkin arvioiden mukaan kolmen, toisten seitsemän kilometrin päässä. Onnistumme muuten saamaan huoneen kuin huoneen puolessa tunnissa pakolaisleirin näköiseksi. Seitsemän taisi osua lähemmäksi. Kilometrejä tuli tänä päivänä mittariin lopulta eniten koko reissulla, 172.

Perjantaina olikin sitten jo varaa löysäillä ja kello soi aamulla vasta 5.30. Edessä olisi enää reilu 130km. Aamulla esimerkiksi kengät olivat jo kuivuneet, joskin osa vaatteista oli yhä märkiä. Lähtiessä huomasin myös, että minun tarakkani on hajoamispisteessä, todennäköisesti eilisiltaisen kaatumisen takia. Poljimme Novi Sadiin, jossa pysähdyimme syömään ravintolaan tien varteen. Ruokalistasta emme oikeen saaneet tolkkua ja kysyimme paikan emännältä, josko löytyisi jonkinnäköistä keittoa. ”-Löytyy, löytyy, mutta on tämmöstä ja tommosta kans”. Lopulta muori suositteli meille jotain, päätimme ottaa sitten sen salaattien ja oluiden kera luonnollisesti. Pian sieltä tulikin järkyttävän iso lihatarjotin. Ei nyt ehkä ihan pyörälijälle sopivinta ruokaa, mutta mikäs siinä. Viimeiset kolmisenkymmentä kilometriä olivat minulle täyttä tuskaa , olo oli heikko ja koko ajan sai jousta vessassa (tai jossain pusikossa). Kiukkua lisäsi vielä Belgradin kaupungin alueella sattunut rengasrikko noin 10km ennen hostelliamme. Pimeän koittaessa saavuimme Jamistemme kyydissä hostellillemme ja tunne oli hieno. En olisi ennen reissua tai ensimmäisellä ajoviikolla millään uskonut selviäväni perille ilman julkisten kulkuneuvojen tarjoamaa apua – ehkäpä se suurensikin saavutusta omissa silmissäni.

Kilometrejä tuli loppujen lopuksi reissulla noin 2400-2500, tarkkaa määrää en osaa sanoa, kun meidän molempien Biltemasta ostetut mittarit lopettivat toimintansa jossain vaiheessa matkaa. Intersportin Jamikset kestivät reissun ihan hyvin, joskin pieniä ongelmia varusteiden kanssa toki oli. Jarilla taisi puhjeta rengas kolmesti, minulla kahdesti, ja lisäksi takavanteeni jouduttiin kerran oikaisemaan. Minulla hajosi toisesta pyörälaukusta (Bilteman laukkuja) ensimmäinen kiinnikekoukku Budapestissä ja toinen Suboticassa. Toinen laukku sen sijaan kesti hyvin. Myös Bilteman sisäkumit tuntuivat kestävän, kun sellaisen vaihtoi hajonneen tilalle. Otilalla oli myös ongelmia vanhojen laukkujensa kanssa jo Tallinnasta lähtien, jolloin laukun putoaminen laittoi lokarin mutkalle. Minulla tarakka huomattiin viimeisenä aamuna olevan hajonnut kahdesta kohtaa. Kyllä tuon reissun olisi tietty ilman maastopyörääkin selvinnyt, joskin joillakin tienpätkillä sai olla varsin tyytyväinen, ettei oltu millään kilpapyörällä liikenteessä. Näin ainakin Serbiassa, missä oli melkoiset routavauriot tiessä monen kymmenen kilometrin ajan.

Pitempää pyöräreissua voin kyllä suositella siitä kiinnostuneille, joskin pahimpien tuskien välttämiseksi kannattaa kerätä niitä kilometrejä vähän enemmän kuin allekirjottanut. Arvioisin polkeneeni ennen reissua noin 400km, joista puolet tällä uudella pyörällä, jonka sain viikkoa ennen lähtöä. Parina viime kesänä kilometrejä tuskin on tullut yhteensäkään paljoa yli sataa.

Raportista olisi varmasti saanut kattavamman, jos rungon olisi saanut kirjoitettua jo matkan aikana. Tietenkin reissulla oli myös lukuisia huippuhetkiä, joista osan ehkä unohdin kirjoittaa, kun taas toiset eivät säilytä hauskuuttaan kirjallisessa muodossa. Yksityiskohtaisemmalla kuvailulla teksti olisi myös paisunut ylisuureksi - työn takana kun oli saada tämäkin kirjoitettua.

Matka alkuun!

Nelja paivaa on reissua takana ja kilometreja on kertynyt 90+127+87+32=336. Ensimmaiseen paivaan sisaltyi myos jonkinlaista kommellusta, kun Jarin pyoralaukkujen kiinnitys petti heti Tallinan ensimmaisessa katukivetyksessa ja laukut putosivat maahan. Eihan siina mitaan, mutta samalla takalokari oli rullalla takarenkaan ja tarakan valissa. Se saatiin korjattua, ja paastiin etenemaan noin 40km, kunnes Jarilla puhkesi rengas. Sisakumi oli vaihdettava ja aikaahan siina kului. Yoksi pystytimme teltan noin 40km paahan Parnusta Lukoilin pihalle.

Torstaina sitten ajoimme ilman kommelluksia Parnussa pysahtyen Latvian Salacgrivaan asti, josta yopaikka loytyi jalleen jo pimeyden uhatessa tutun Lukoilin pihalta.

Eilen kavimme aamulla uimassa lampimalla hiekkarannalla ja jatoimme matkaa kohtietelaa. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, etta voisimme lopettaa matkanteon jo paivalla ja levahtaa illan, mikali loytaisimme leirintaalueen. Sellainenhan loytyi kylla Saulkrastin kaupungista, mutta joku firma oli varannut senkokonaan kayttoonsa. Loysimme myohemmin myos toisen leirintaalueen, mutta sinne ei saanutkaan pystyttaa telttaa(!). Kysaisimme olisiko etelassa pain lahettyvilla toista leirintaaluetta ja nainen totesi ettei tieda, ehkapa Liettuassa pain. Noh, ajoimme noin 5km valilla Via Balticalta poiketen etsien telttapaikkaa, kunnes paatien varrella oli leirintaalue kuin tilauksesta. Ja edellisen paikan nainen ei tallaisen olemassaolosta tiennyt. Sinne saimme kuitenkin teltan pystytettya hintaan 6 euroa.

Tanaan ajoimme Riikaan ja kavimme katsomassa paikallisen futisliigan ottelun Skonto Riga-Metallurgs Liepaja. Peli uudella (keskeneraisella) stadionilla paattyi 0-0. Yleisoa ei ollut kovin paljon, mutta oli molemmilla joukkueilla kuitenkin kannattajaryhmansa, jotka pitivat vaihtelevasti aanta. Siina onkin Riian kulttuuririennot meidan osalta. Taman lisaksi kavimme irkkupubissa katsomassa valioliigan avauskierrosta.

Sunnuntain aikana on tarkoitus tunkeutua niin syvalle Liettuaan, kuin voimat riittavat.

Tassa on jo alkumatkasta varsinkin minulla kokemattomana pyorailijana ollutkaikenlaista vaivaa. Kaikkein klassisin pyorailijan vaiva, takapuolen kipeytyminen on pyorailyhousuista huolimatta vaivannut, joskin toivoisin, etta pahin on jo silta saralta ohitettu. Eilen tata vaivaa tehosti mukavasti myos paskatauti, joka tuli ehka laukussa lammenneista juustoista, ehka ruskeasta hanavedesta, ehka jostain muusta. Nyt se tuntuu kuitenkin rauhoittuneen. Tietysti myos lihakset ovat vahan jumissa seka selka ja kadet puutuvat ja akillesjanteet ovat kipeytyneet. Jari on ainoastaan vahan valitellut niskaansa.

Toinen ongelma on retkikeittimen kanssa, josta loppui kaasu. Olin aikaisemmin ostanut siihen varasailion, mutta luonnollisesi se jai kotiin. Taalta ei tunnu ainakaan nain pikaisella etsimisella mistaan loytyvan kaasusailiota tai uutta keitinta. Oikeastaan loysimme retkikaupan, mutta siella oli vain vaelluskenkia. Etsimme myos urheilujuomaa urheiluliikkeista, mutta niista loytyi lahinna vaatteita ja kenkia. Lopulta urheilujuoma loytyi vahingossa apteekista. Sitapa naureskeltiinkin, etta jos tarvitaan jotain kamppeita, saamme taatusti etsia normaalia kauemmin, silla pyoraily ja retkeily eivat kummatkaan tunnu olevan taalla erityisessa suosiossa.

Lähtö lähellä

Matkan tarkoitus on polkea polkupyörällä Tallinnasta Belgradiin katsomaan Suomen jalkapallomaajoukkueen EM-karsintapeliä Serbiaa vastaan. Idea syntyi Maaliskuussa, kun matkasimme 4 hengen seurueella autolla Azerbaidzaniin katsomaan edellistä vieraspeliä. Tästä seurueesta ideasta innostui minun lisäksi Jari, joka kuitenkin joutui myöhemmin aikataulun vuoksi perumaan lähtönsä. Olimme kuitenkin jo Azerbaidzanissa saaneet houkuteltua mukaan toisen Jarin, joka oli matkannut Bakuun lentäen ja jo aikaisemmin haaveillut pitemmästä pyöräreissusta. Muita innokkaita lähtijöitä ei loppujen lopuksi löytynyt, joten matkaan lähdetään kahden miehen voimin.

Aikaa taipaleelle varataan tasan kuukausi ja matkaa kertynee Baltian maiden, Puolan, Slovakian ja Unkarin läpi Serbiaan noin 2200-2500km riippuen reittivalinnoista. Etelä-Puolasta alkaa viheliäinen vuoristo, joka tuottaa varmasti ylimääräistä tuskaa. Jos sinne asti selvitään siis. Itsehän en ole mikään vanha pyöräilijä ja muutenkin liikunta on jäänyt viimeisen vuoden aikana vähiin. Jonkin verran olen tietenkin yrittänyt tänä kesänä pyöräillä, mutta paikat ovat vieläkin kipeät toissapäiväisestä Helsinki-Porvoo-Helsinki -pyörähdyksestä (noin 100km). Jari sen sijaan on käyttänyt pyörää kulkupelinä enemmänkin. Juna ja bussithan kulkevat toki myös, mikäli paikat eivät kestä polkemista tai aikataulu menee tiukoille. Tällä hetkellä oma pyöräilykuntoni ei nimittäin vaikuta lupaavalta.

Kulkupeleinä meillä on Jamis Cross Country 2.0 vm 2006, jotka saimme käyttöömme viikko sitten. Maastopyöränä mukavampi ajella huonommilla teillä, joskin toki raskaampi polkea. Renkaiden vaihto kapeampiin täytynee suorittaa, mikäli siltä näyttää. Itse investoin myös lukkopolkimiin, jotka parin lenkin jälkeen vaikuttavat varsin mukavilta. Yöpymisiä varten pakkaamme mukaan teltan, joskaan jokamiehenoikeudet eivät taida tuolla suunnalla Pohjoismaiden tavoin päteä. Jossain välissä hostellimajoitustakin katsottaneen, jotta pääsee peseytymään sekä lataamaan kännyköiden ja kameran akut. Ruokailuja varten mukaan tulee retkikeitin.

Nähtävästi Ilta-Sanomat tulevat verkkosivuillaan matkantekoamme jonkin verran seuraamaan, mutta tänne saatamme raportoida laajemmin, mikäli ehdimme. Itse olisin mielummin kirjoittanut jonkinlaista matkapäiväkirjaa tuon Bakun reissun tavoin, mutta läppäriä ei pyöräreissulle noin vain mukaan oteta. Yritän myös saada kuvia näytille, joskin mukana on ainoastaa vanha pokkarini, jonka toimimiseen ei voi aina luottaa. En tietenkään myöskään löytänyt lähtöhetkellä kameraani vara-akkua, vaikka sellaisen omistan. Toki viime hetkellä tulee unohduksien lisäksi muutakin sähläystä, esimerkiksi Jarin passin kanssa, joka menee vanhaksi kohta, mutta se ei kuulemma haittaa ainoaa reittimme varrelle osuvaa ei-EU-maata Serbiaa. Kuitenkin selvisi tänä iltana, että Latvia ja Liettua vaativat passin voimassaoloa kolme kuukautta maissa vierailun päättymisestä, joten ei muuta kuin pikapassia aamulla hakemaan. Lauttamme lähtee klo 10.05 ja liput on varattu, joten näillä eväillä matkaan...